Seura tekee kaltaisekseen

Vanha sanonta "seura tekee kaltaisekseen", pitää luonnollisesti paikkansa. Ihminen imee ympäristöstään sille tärkeitä asioita ja niiden ilmenemismuotoja. Toimintamalleja, arvoja, prioriteetteja, ympäristönsä "kulttuuriperimän" ja toisaalta tämän kautta keinot ja kyvyt ansaita tietty tyydyttävä statusasema.

Toisaalta sanontaa voidaan laajentaa: "seurattomuus tekee kaltaisekseen". Tätä  onkin jo hieman vaativampaa pilkkoa osiksi, miten passiivinen ympäristö vaikuttaa ihmiseen?

Tietysti passivoimalla, mutta miten? Ehkä selvimmin passivoimalla kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa, muiden seuraa tai statusasemaa heidän silmissään ei kenties juurikaan arvosta. Paskanjauhanta jää vähemmälle. Miten muuten? Vastavoimien ja vuorovaikutteisuuden puute helpottaa elitistisen minäkuvan syntyä. Asioiden perustelu itselleen helpottuu. Tämä kenties myös edesauttaa helpoimpaan, selkeimpään ja itselle hyödyllisimpään lopputulokseen päätymistä. Edellinen puolestaan realisoituu maallisen hyvän tavoittelun lisäksi myös minäkuvansa suojeluun ja pönkittämiseen. Itselleen valehtelu kenties helpottuu? Kenties kuitenkaan ei merkittävästi. Näin se voisi vaikuttaa, vaan sitähän se ei välttämättä tee...